Omista koirista

Olin käynyt lenkillä Yandan ja Fabion kanssa. Se oli jo kolmas päivä perätysten pitkiä lenkkiä joten koirat olivat enemmän kuin mielissään päästessään nukkumaan. Kilometrit tuntuivat tassuissa ja uni tuli hetkessä.

Fabio nukahti sohvan alle, ja Yanda pesän tehden nojatuoliin.

Susie sai aamuisen ruokansa uudelleen tarjoiltuna. Edes Susie, joka syö pelkkiä herkkuja, ei voi ronklata, mutta Susiella on hyvä syynsä olla syömättä. Susien vatsa on näet herkkä, sitä kivistää helposti ja joskun kohtaukset ovat äityneet niin pahoiksi, että on pitänyt mennä sairaalaan. Siksi Susiella on omat ruokailutottumukset ja sääntönsä, joihin kuuluu lupa syödä lähes mitä tahansa, ja milloin tahansa.

Muita koiria tämä järjestely hyödyttää sillä tavalla, että Susie antaa heidän syödä tähteensä. Joskus jää vähemmän, joskus enemmän.

Muut odottavat kiltisti vuoroaan. Kukaan ei osaa, tai halua kyseenalaistaa asemaansa. Pomoja ja alamaisia on koirienkin elämässä, ja Susie on ehdottomasti yksi pomoista. Heidän kehojen pienetja suuret eleet kertovat keskenäisestä luottamuksesta eikä konfliktia näy.

Sitten söimme itse.
Joulupäivän rääppiäiset eivät ole kovin häävit kasvisruokaperheessä,
ja minulta jäi lautaselle kamalan väriseksi muuttunut salsa verde. Se maistui ihan ok, mutta oli kamalan tulista. Pirrelle oli tullut nälkä, ja pyysi nuolla lautaseni.

Miksi ei, joten annoin maistaa.

Kävelin tänään metsässä ja katselin luontoa

Kävelin tänään metsässä ja katselin luontoa. En tavannut juurikaan eläimiä, mutta kasveja siitäkin edestä. Hämmästelin kuinka ihmeellisiä kasvit ovat. Esimerkiksi käpy. Käpy on kuollutta solukkoa joten se ei tarvitse energialähdettä, mutta osaa silti levittää siemeniä vain silloin kun tuulet ovat siihen suotuisia. Kosteassa ilmassa käpy vetää suomut siementen suojiksi ja vasta riittävän kuivassa säässä se päästää ne tuulen vietäväksi. Mekanismi toimii niin, että käpyjen suomut koostuvat lasagnen tapaan eri kerroksista eri tavoin veteen reagoivaa solukkoja, joka saa ne avautumaan ja sulkeutumaan ilmankosteuden mukaan juuri sopivasti.

Toinen minua tuona päivänä ihmetyttänyt asia oli, että jokainen silmu, oksa tai juuren haara on oma geneettinen yksilönsä ja näin ollen yksittäinen puu ei ole sen enempää yksilö kuin muurahaispesäkään on. Esimerkiksi omenapuuhun voi lisätä oksia toisista omenapuista ja näin yksi ja sama puu voi tuottaa monenlaisia omenoita niin, että puun oksilla on jokaisella oma geneettinen perimänsä. Eikä siinä vielä kaikki. Koska peruna ja tomaatti ovat lähisukulaisia, voit katkaista perunasta varren ja varttaa tynkään tomaatin ja lopputuloksena saat maan päällä tomaatteja ja maan alla perunoita samasta kasvista. Kun katson kasvia kysyn, mitä minä tässä lopulta katson?

Aloin ajatella, että kasvit ovat ehkä meistä kaikkein älykkäimpiä. Ensinnäkin, jos älykkyyttä mitataan menestyksellä huomataan, että planeettamme biomassasta 80% kuuluu kasvikuntaan. Toisekseen, älykkyys näkyy myös siinä, että kasvit ovat valinneet strategiaksi sopeutua vallitseviin ympäristö-olosuhteisiin sen sijaan, että juoksisivat ongelmiaan karkuun. Esimerkiksi jos lauma verta imeviä hyönteisiä hyökkää kimppuuni, en voi muuta kuin poistua paikalta. Kasvit ovat valinneet pysytellä paikoillaan ja ottaa haasteet vastaan tyynen rauhallisesti. Kun kasvinestettä tai lehtiä syövä hyönteisparvi iskee, aloittaa kasvi tarvittavat vastatoimet ja nujertaa hyökkääjät, jos ei suorastaan heti, niin viimeistään muutamassa sukupolvessa - problem soved forever.

Antiikin kreikassa tehtiin päätöksiä samaan tapaan kuten kasvit tai mehiläiset tekevät. Ehkä siksi tuolta ajalta periytyy niin paljon viisautta. Ateenassa sana ‘demokratia’ ei ollut ideologinen, vaan käytäntö missä kaikki yli 18 vuotiaat kansalaiset saivat ottaa osaa päätöksentekoon antamalla äänensä ja eniten ääniä saanut kanta johti päätökseen. Samalla tavoin toimii mehiläisparvi joka muuttaa pesästä. Se ottaa mukaansa muutaman tuhatta yksilöä ja kuningattaren. Sitten se suuntaa riittävän kauaksi alkuperäisestä paikasta ja asettuu puun oksaan suojaksi kuningattaren ympärille. Sieltä parvi lähettää tiedustelijoita kaikkiin suuntiin ja kun tiedustelijat palaavat, aloittavat äänestyksen siitä mikä paikka olisi paras uudelle pesälle. Väitelyn aikana yksittäiset mehiläiset käyvät tutustumassa ehdokkaisiin ja suosituimmat paikat saavat enemmän vierailuja kuin muut ja näin lopulta yksi paikka on ylitse muiden ja väittely päättyy enemmistön valintaan.
Myös kasvisolut toteuttavat demokratiaa. Kohdatessaan muutospaineita, kasvin jokainen solu saa äänen ja eniten ääniä saanut vastaus voittaa. Näin kasvit kykenevät älykkäisiin ratkaisuihin vaikka niiltä puuttuu aivojen kaltainen keskitetty päätöksentekoelin.
Siinä missä kasvit ja mehiläiset ovat hioneet päätöksentekoprosessia aina vain paremmaksi, ovat ihmiset päättäneet hylätä demokratian muuna kuin kauniina periaatteena joka ei toteudu. Sen tilalle ovat tulleet despootit jotka käyttävät valtaansa kuten tahtovat ja tarvittaessa nujertavat vastustajansa. Siltä pohjalta jos ajattelen maailman nykytilaa, tulee mieleeni kysymys, kuinka erilaisilta maailma nyt näyttäisi jos kaikki yhteiset päätökset olisi tehty kuten kasvit tekevät. Olisiko moni kärsinyt puutetta siksi, että harvalla olisi paljon? Tai olisi menneisyydessä tehdyt päätökset olleet pidempinäköisiä kuin yhden sukupolven tai vaalikauden kesto? Kasvit kertoivat minulle vastauksen.

Löysin vielä yhden mielenkiintoisen seikan kasvien ja ihmisen välisestä kompleksisesta suhteesta ja luulen sen liittyvän pyörän keksimiseen. Pyörä pyörii kierroksensa ympäri ja aloittaa sitten alusta. Kampiakseli, hammasrattaat, höyryveturin renkaita pyörittävät kammet, kaikki ovat tulosta iteratiivisesta ajattelusta. Pyörää tai iteraatiota ei kasvimaailmassa kovin helpolla tapaa, mutta rekursiota sen sijaan kaikkialla. Rekursio on meille vieras ja vaikeasti hahmotettava, mutta se näkyy taimessa, joka tuottaa uusia taimia jotka puolestaan kiinnittyvät runkoihin ja tuottavat lisää ja lisää taimia ja näin rekursio etenee kunnes lopputuloksena syntyy kokonainen planeetta täynnä elämää. Rekursio, ei iteraatio, sen pituinen se.

Pohdiskelua inhosta ja häpeästä

Arvoisa Herra Sokrates. Haluan kirjoittaa sinulle kirjeen vaikka tiedän ettet kirjoita takaisin. Sen lisäksi, että olet kuollut kohta 2500 vuotta sitten, tiedän myös ettei sinulla ole tapana kirjoittaa tai käsitellä ajatuksiasi kirjallisesti. Tai niin me tämän ajan ihmiset ainakin luulemme tietävämme.

Se mistä haluan sinulle kertoa on ajatus joka minua kiehtoo. Ja vaikka otsikko on raskas, älä huoli, en nyt tapani mukaan paatosta vaan kilvoitan sinua ajan etäisyyden luoman turvan turvin älylliseen mittelöön kanssani ihmisyyden perusluonteesta. Olen nimittäin paljon miettinyt mistä motivaatio syntyy. Mikä on se liikkeelle paneva voima jolla elämä jatkaa kulkuaan yksilöstä ja sukupolvesta toiseen jokapäiväisen käytännön tasolla ja on läsnä kaikissa sen valinnoissa.

Kuten me tänään jo hyvin tiedämme on elämän suuri tarkoitus luoda epäjärjestystä, entropia - termodynamiikan toinen laki, vapauttaa järjestykseen sitoutunutta energia lämpösäteilyksi ympäristöönsä, joka pohjimmiltaan on itse universumi. Emme tietysti tunne mitä järkeä siinä on, mutta ehkä elämässä ei sellaista pohjimmiltaan olekaan tai ainakaan sellaista johon ihmisen järki yltäisi.

Se mistä haluaisin mielipiteesi kuulla, Oi Suuri Sokrates, on juuri tuo järki. Kuule sanani, ja valaise minua poloista joka uskaltaa sinut ajatuksillaan haastaa, tai vahvista asian laidan olevan juuri niin kuin väitän. Nimittäin seuratessani eläinten arkea, meidät ihmiset mukaan lukien, on minulle alkanut valjeta, että jokaisessa valinnassa, pienessä ja suuressa joita elävät jatkuvasti tekevät; kääntyykö vasemmalle vaiko oikealle, mihin jalkansa kulkiessaan asettaa, kurkoittaako kohti valoa vaiko varjoa, kaiken takana on logiikka joka on yhteistä kaikille elämälle. Tiedän, että kaikki he etsivät tasapainoa sisinpänsä kanssa. Mutta mitkä ovat ne puolet tasapainon tuolla puolen, voimat jotka tasapainoa horjuttavat. Kuten vasen ja oikea, onko olemassa kahta asiaa joiden välillä elämä tasapainoilee? Onko olemassa kahta asiaa joista toista haluaa ja toista karttaa? Positiivi ja negatiivi jotka määrittävät valinnat joita elämä kaikissa muodoissaan ja lukemattomissa olioissaan yksinkertaisimmillaan tekee? Oi Suuri Sokrates, luulen että on.

Jos haluaisin päästä helpolla, sanoisin että nämä kaksi asiaa ovat mielihyvä ja mielipaha. Mutta kuten jo hyvin kuulen moitteesi tästä laiskasta tulkinnasta, pinnistän ajatteluani vielä pidemmälle.

Mielihyvän tiedän olevan kemiaa, dopamiinia, seratoniinia, oksitosiinia, endorfiinia, kemiallisia yhdisteitä joita kehomme tuottaa kun se aistii asioiden olevan luonteeltaan sellaisia, että ne hyödyttävät yksilön elinkelpoisuusvaatimusten kasvattamista; selviytymistä ja lisääntymismahdollisuuksien maksimointia elon kilvanjuoksussa. Elämä varmistaa ettei sen työ koskaan lakkaa tai vauhti hiivu, joten se laittaa yksilöt kilpailemaan keskenään ja varmistaa näin, että vain voittajat luovat seuraavat sukupolvet, elinkelpoisimmat ja siten tehokkaimmat tahtonsa toteuttajat. Itseni lisäksi ei aikalaisiani ole enää montakaan jotka uskoisivat tosissaan jotain muuta. Siksi mielihyvä ei minua nyt tässä niin kiinnosta, vaikka arjessani juoksen enemmän sen perässä kuin minkään muun. Enhän ole itsekkään muita kummempi.

Mutta se toinen tasapainoa horjuttava voima, mikä se on? Oi, Sokrates, luulen löytäneeni sen. Katselin apinaa joka söi maasta. Se seuloi maahan pudonneesta materiasta syötäväksi kelpaavaa, tottuneesti kuin automaatti joka ei ajattele sen kummemmin tekemisiään, vaan suorittaa vaikka huomio on jossain toisaalla. Aivan kuin hänessä olisi kaksi entiteettiä, tiedostava ja tiedostamaton, mutta nyt en halua puhua siitä, haluan keskittyä tuohon valintaan. Mikä sai ajatuksissaan tätä arkista toimitusta tekevän apinan toisinaan hylkäävän tarkastelun kohteen ja toisinaan laittamaan sen suunsa kautta sisäänsä, ja toisen heittämän hyödyttömänä? Syy oli tunne siinä missä mielihyvä on, mutta oliko se pelkoa apinalle vaarallista? Ei, ei se ollut. Pelolle on tyypillistä että se nostaa sydämen laukalle, tai kuten me aikalaiseni asian ilmaisevat aktivoivat sympaattista hermostoa. Pelkoa se ei siis ollut, sillä apina oli täysin rauhallinen olipa valinta yksi tai tuo toinen. Sitten apina teki virheen ja päästi käsiensä läpi väärän valinnan. Suu kertoi muuta minkä käsi ja silmä luulivat toisin. Apina irvisti tavalla jolla kuka tahansa irvistää silloin kun löytää suustaan jotain inhottavaa ja sylki nopeasti suunta tyhjäksi. Niin Sokrates, silloin minä löysin sen, tasapainon toisen puolen. Se on inho.

Inhon tunne on negatiivi siinä missä mielihyvä on postiiivi. Mistä tämän tiedän? Kysyn nyt sinulta Sokrates, mihin perustuvat suuret uskonnot? Lupaukseen kuoleman jälkäisestä elämästäkö? Ehkä sitäkin, mutta tuskin kuoleman pelko on se mikä apinan sai irvistämään. Ei, sen pitää olla jotain yksinkertaisempaa sillä apina, toisin kuin ihminen, on vapautettu kuolevaisuuden taakasta. Ne osaavat varoa leijonaa ja vältää itselleen haitallisia asioita tiettyyn pisteeseen asti, mutta kuolemaa ne eivät ajattele saati elämää sen jälkeen. Ei suuret uskonnot eivät siis perustu siihen, että kokee niin suurta mielihyvää elämästä kuoleman jälkeen, että uhraa nykyisen tuon viivästetyn palkkion puolesta. Jos se ei ole kuoleman pelkoa, niin mikä se sitten voisi olla joka saa ihmiset uskomaan asioihin joita ei ole todellisuudessa olemassa, joko arvaat Sokrates? Inho. Sekin on inho, kaikissa muodoissaan se on liikkeelle paneva voima, voimakkaampi kuin mikään muu mahti maailmassa, peruskivi joihin suuren uskonnot perustuvat. Uskonto sanoo, sinä ihminen olet inhottava, siksi sinun on sovitettava syntisi ja uhrattava aikasi uskolle, vain siten sinä lakkaat olemasta inhottava. Uskontoja on monia muitakin kuin niitä joita uskonnoksi osaamme kutsua: Muoti sanoo, sinun vaatteesi ovat inhottavat, sinun tulee hankkia uudet jotta vältät inhoavat katseemme.

Inho itseä kohtaan syntyy siitä, että on olemassa kaksi minää, ei niin kuin oli tuolla apinalla, automaatti ja tietoinen, jotka toki löytyvät myös ihmisestä, mutta tässä kohtaa jaan ihmisen kahtia toisesta kohdin. Jaan sen minään joka on todellinen, ja minään jollainen ihminen haluaisi olla mutta ei ole todellinen. Normatiivinen vertailu, konditionaali minä, saat kutsua tuota jakolinjan mielikuvitus avatarta miksi haluat Oi Suuri Sokrates, mutta asian laita on niin, että mitä enemmän todellinen minä ja se joka tämä haluaisi olla, mitä suurempi tuo juopa on, sen enemmän inhoa siitä kuuluu tuntea, mutta inhoksi emme tuota tuntemusta osaa kutsua. Tuo tunne nimetään häpeäksi. Häpeä on pohjimmiltaan inhoa, se saa elämän itsensä ikuisuuden mittaisessa tavoitteesaan tuossa ihmisyksilössä uskomaan, että tämä on vaarassa, tämä on inhottava ja oli se sitten totta eli ei, välttämään aiheuttamasta häpeää itsessään tai muissa.

Siinä on elämän ja kaikkien valintojen takana olevat kaksi voimaa joiden välillä tasapainoilemme elämämme kaikkina hetkinä ja kaikissa valinnoista pienistä suuriin, jokainen hetki ja jokainen hengenveto.

Päätän kirjeeni tähän, Oi Suuri Sokrates, sillä nyt minun on aika vältää inho siitä, jonka koiran uloste olohuoneen lattialla aiheuttaa jos en nyt ulos riennä. On parasta antaa heidän tehdä tarpeensa ulos, sillä enhän suinkaan halua, että sinä tai jokin toinen ihmisolento joka tähän taloon joskus jalallaan vieraana astuu, huomaa inhottavat tahrat lattialla ja pitää kodiksi kutsumaani vastenmielisenä ja saa minut näin kokiessaan häpeää tuntemaan. Päätän siis kirjeeni tähän Oi Suuri Sokrates.

Minä luovutan

This is it. Minä luovutan. Tästä edes ette kuule minun suustani ilmastoviestejä, ette kannustusta, saati moitteita. Me hävisimme tämän. Me tapoimme tämän planeetan. Olemme planetaarinen syöpä joka etenee seuraavaksi terminaalivaiheeseen. Syöpösolut, me ihmiset, lisäännymme hallitsemattomasti ja kaivaudumme yhä syvemmälle elämää ylläpitäviin rakenteisiin aiheuttaen sille korjaamatonta ja fataalia vahinkoa. 

Viime viikolla julkaistu YK-ilmasto raportti 2023 (https://www.ipcc.ch/report/ar6/syr/) antaa meille aikaa käytänössä yhden päivän. Fossiilisten polttoaineiden käytön on lakattava nyt jos aiomme pitää planeetan elinkelpoisena. Kun katsot ulos, mitä näet? Vieläkö siellä sama pörinä ja tuuttailu jatkuu?

Tuo sana ‘elinkelpoinen’ kuulostaa pahaenteiseltä. Tarkoittaako se, että jonkun lahjakkaan insinöörin, ja tällä voittoa tekevän yrityksen ansiosta voimme vielä jatkaa elämää maapallolla suojapuvun sisällä ja katsella auringonalaskuja visiirin takaa vielä 2123 luvullakin. Oikeasti elinkelpoinen tämä planeetta ei ole. Kuudessukupuuttoaalto niittää jo nyt eläinyksilöitä sellaisella tahdilla, että kokonaisia lajeja katoaa vähin äänin maailmasta: pussihukka, mustahuulisarvikuono, siperiantiikeri, hömötiainen. Tahti kiihtyy ja kiihtyy, ja seuraavana ovat vaarassa koko ekosysteemin keskeisimmät lajit, kuten pölyttäjät. Meret ovat lähes tyhjiä kaloista ja metsät muuttuneet päätehakkuutaan odottaviksi puupelloiksi. Kaikkialla on hiljaista, liian hiljaista, kuoleman hiljaista. Oikeasti. Jos menen metsään täällä Suomen Kuopiossa, ei metsässä tapaa enää kuin muutamia yksittäisiä tikkoja tai tiasia. Joskus harvoin jonkun muun nisäkkään kuin ihmisen jäljet.

Tämän tekstin minä, olen omistanut ison osan elämääni ymmärtääkseni prosessia jota käymme nyt läpi. Olen ammatiltani eläintenkouluttaja ja siinä mielessä ihan kohtuu pätevä kertomaan, mitä eläimet tiedostavat ja ymmärtävät ympärillään tapahtuvista asioista. Olen täysin vakuuttunut, että ruoaksi kasvatettu eläin kärsii aivan yhtä paljon kuin ruoaksi kasvatettu ihminen joka viimein kohtaa ylitsepääsemättömien seinien ja kaltereiden määrittämän elämänsä päätteeksi pulttipyssyn silmiensä välissä. Mutta ketään ei kiinnosta, sitä ei saa sanoa ääneen, että eläin on kuin ihminen ja ihminenkin on eläin. Tabu, jonka tarkoitus on suojella psyykettämme, tabu joka sulkee silmämme todellisuudelta ja vaivuttaa ihanaan hypnoosin missä yksisarviset syövät saturoidulla niityllä pelkkiä neliapiloita samalla kun vaaleanpunaiset hattarapilvet leikkivät hippaa vasten taivaankantta, eikä possu siinä vakuumipakkauksessa kärsinyt yhtään. Se antoi ilomielin henkensä sinun puolestasi, ihan vain hyvää hyvyyttään nauraen muuttui nakiksi. Ilmasto ja se minkä näemme ruokalautasilla liittyy näin toisiinsa.

Ja nyt kun minä luovutan ja alan suojella omaa psyykettäni, muu ihmiskunta saa pitää tabunsa ja tapansa, sillä minulla ei ole enää varaa kiinnostua siitä jos aion säilyttää mielenterveyteni, nyt on jo liian myöhäistä. Kun kaikki toivo on mennyt puhutaan enää siitä, miten nopeasti ja pahasti todellisuus iskee vasten kasvoja sikäli kun ihmiskunta pystyy todellisuuteensa heräämään edes sen viimeisillä hetkillä. Tämä tulevaisuuden kuva on synkkä, musta ja armoton. Ja sellaiseksi leppoinen maapallomme pian muuttuu jos, tai kun, ilmaston lämpeneminen riistäytyy käsistä. Minun käy sääliksi Greta Thunbergia. Anteeksi Greta ja muu nuori sukupolvi. Vuosikaudet minä tein kaiken sen minkä osasin muuttaakseni osaltani tulevaisuuden suuntaa, mutta se ei muuttunut ja nyt loppui aika.

Kasvihuonekaasut nostavat pian lämpötilan sellaisiin lukemiin ja sellaisella nopeudella jota maapallon historiassa ei ole ennen koettu. Pahimpien tulevaisuuden skenaarioiden mukaan, kohoava lämpötila alkaa ruokkia itse itseään ja riistäytyy täysin lapasesta, ja lopulta lapaset käyvät tarpeettomiksi kaikissa maailman kolkissa napa-alueita myöten. Planeettamme historiasta löytyy aikakausia jolloin merivedet ovat olleet jopa yli 40 astetta lämpimiä ja osan ilmastoa tutkivien asiantuntijoiden mukaan tämä on yksi varteen otettava tulevaisuuden skenaarion nykyisen lämmönnousun myötä. Se tarkoittaa siis sitä, että valkuainen alkaa hyytyä pelkästä vedessä oleilusta. Ei kuulosta kovin elinkelpoiselta saati mukavalta.

Ennustus siitä, millaiseen lämmönnousuun mihin nykyiset ja tulevaisuuden sukupolvet voivat elämänsä aikana varautua. Very low taso tarkottaisi kaiken fossiilisen polttoaineen käytön lopettamista tänään.
LÄHDE: SYNTHESIS REPORT OF THE IPCC SIXTH ASSESSMENT REPORT (AR6)

Mitä minä sitten aion tehdä jos en kerran ole enää aktiivisesti mukana näissä “ilmastotalkoissa”? Minä aion elää. Elää niin perkeleesti. Nauttia ajastani niissä puitteissa, etten toimillani suoraan aiheuta kohtuutonta kärsimystä muissa, tehdä kaikkea sitä mistä pidän kun vielä kerran voin. Ensi töikseni matkustan lentäen Hollantiin tapaamaan tytärtäni. Hän työskentelee siellä erään kansainvälisen corporaation myynninedistäjänä. Heidän bisnes on muuttaa puuvilla ja öljyä muodiksi, myydä kaapit täyteen vaatteita joita he eivät tarvitse enää ensimmäisen pesukerran jälkeen. Hän, kuten me muutkin olemme sidottuja tähän kasvavaan kulutukseen perustuvaan järjestelmään, emmekä voi sille mitään. Ne jotka voivat, ovat liian riippuvaisia tai liian heikkoja murtautumaan irti järjestelmästä. He rakentavat ennemmin itselleen bunkkerin pahojen päivien varalle, kuin laittaisivat lapun luukulle ajatuksella, että “Lopetamme toimintamme ekologisesti kannattamattomana”.

Ihmiskunta kiihdyttää kohti rotkonsa reunaa. Pian se lentää komeassa kaaressa lyhyeen, mutta näyttävään loppuunsa. Jos pitäisi veikata, uskoisin siihen liittyvän myös valtavia tulipalloja ja räjähdyksiä, sillä olisihan se sääli jos niin suurella vaivalla rakennetut pommit jäisivät nököttämään käyttämättöminä siiloihinsa. Minä en niistäkään enää välitä. Aion vain ostaa itselleni muodikkaat vaatteet ja nauttia muiden suomista ihailevista katseista niitä käyttäessäni. Jos jotain toivon, toivon, että jonakin päivänä järkeni sammuu ja tulen uskoon missä jeesus tai jokin muu yliluonnollinen hahmo on puolellani enkä siksi tarvitse muuta kuin rukoilla ahkerasti ja jatkaa kuluttamista business as usual - joten huolet pois ja aamen.

Nyt mässäilemään koko porukka ennen kuin joku toinen ennättää ensin.

Nyt minun toivoni on loppu.

The end.